Hyvin haudutettu, eli erityisen murea galleria

Vuosi 2023 on tulossa päätökseen ja kyllä on tullut pidettyä huivista kiinni! Kolme vuotta sitten korona mylläsi, oli maskeja, rajoituksia ja digiloikka. Vuoden 2022 alussa sitä jo luuli, että maailman kirjat palaavat takaisin järjestykseen, mutta sitten ne menivät entistä enemmän sekaisin.

Myös omassa elämässäni kävi tuuli. Ei mitään erityisen kamalaa, mutta minua kuitenkin jännitti. Jännitti loikata, ottaa riski. Kun ympärillä huojuu niin yhteiskunta kuin oma toimeentulo, tekee mieli pistää pää pensaaseen. Tai ainakin odottaa. Sitkutella.

En halua syyttää ketään tai perustella, miksi Blom aukeaa vasta nyt. En halua kuitenkaan lakaista kuluneita kuukausia maton alle tai kuitata niitä liian kevyesti.

Totuus on nimittäin, että minua pelotti.

Ja nyt olen ohittanut pelon.

Koko vuoden puhelimeni lukitusnäytöllä on ollut kuva, jossa lukee: “if you can’t beat the fear, do it scared”. Taustakuvana puolestaan: “mitä tekisit, jos et pelkäisi?“ Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä, mutta minua pelotti. Tiesin, että jos vain uskaltaisin, minua ei enää pelottaisi, mutta ote oli liian vahva. En uskaltanut ja se harmitti.

En oikeastaan uskalla vieläkään. Mutta sitten Lauri Haav kuiskutti korvaan kappaleessaan “Se mitä joskus oli” seuraavat sanat:
Hyppäänkö syvään päätyyn?
Vai jäänkö reunaan ruikuttaa?